Kaukaisina aikoina ihmisvoimaa hyödynnettiin sellaisissa sirkustempuissa kuin tylsien tehtävien delegoinnissa toisten huoleksi ja säryksi selän. Tämä on nykyäänkin totta muttei samoissa määrin, sillä jos joskus tuli kaivinkone vapauttamaan nuoremmat haudankaivajat lapionvarsirakoista ja kahvinkeittimet sihteerit napinpainelijoiksi on työmarkkinamielessä totta, ettei näitä nuoria ja näppäriä mutta osaamattomia ihmisiä enää kestetä koulia samalla tapaa.

Minulla ei varsinaisesti ole milloinkaan ollut tiimillistä alaisia, vaikka tavallaan onkin. Lähestyn tilannetta silti omakohtaisesti, sillä vastahankaisuuteni tekoälyagentteja kohtaan juontaa samasta lähteestä. Muutamasta tökkimisestä huolimatta en ole vielä saanut itseäni innostumaan siitä että parikoodaisin tekoälyn kanssa pilvilinnoja, vaikka se olisi kuinka hyödyllistä ja tehokasta, enkä ennen tätä päivää ajatellut etten hevin käy tekemään sitä ihmistenkään kanssa.

Ehkä muilla on samaa vikaa.

Menneisyydessäni olen nauttinut ihmisten kanssa operoimisesta ja pitäisi sitä yhä elämäni kuin työnikin parhaana puolena. Mikä olisi mukavampaa kuin pohtia ajattelukykyisten aivoparien äärellä maailman mielenkiintoisia murheita ja syviä suurenmoisuuksia kysyisin, jollei vastaus olisi ilmiselvästi ei mikään ja ajanhukka puudutukseksi. Parhaimmissa tapauksissa historiani varrelta olen saanut olla joskus se joukkion tyhmin ja joskus opetuskykyinen, eikä tässä siten ole pulmanpoikasta. Ilmiselvästi kisälleille olisi yhä paikka auki vähintäänkin sydämessäni.

Käytännön kokemukset ovat olleet vaihtelevampia. Silloin tällöin käy siten, että tekemisen määrä on tärkeämpi asia kuin varsinaisesti minkään ymmärtäminen. Ajattelin koota listan pulmakohdista, mutta siinähän se on. Minusta on hyödyllistä ja kelvollista oppia tekemisen kautta, mutta jos tekeminen on itseisarvoista, eikä oppien analysoinnille ja käyttöönotolle ole aikaa käy kättenheiluttelu työstä. Ja tästä juontuvat traumani, joiden vuoksi tiimityö sydäntä syö.

Toiset kuitenkin tykkäävät pelata tekoälyagenttien kanssa enemmän kuin lihallisen vetävien vasta-agenttien, joten johtuuko se siitä, etteivät he jaksaisikaan tällaista tuulenhaistelijaa ja kahvikuppikävelyttäjää, joka korkeintaan on toimintavaiheiden toteutumisen tiellä? Ehkä heille osaamattomien ihmisten perehdytys perustietouden äärelle on ollut puisevaa puuhaa ja siksi on mukavempaa hengailla aina valmiin suorittajan rinnalla, joka innokkaasti puurtaa rivikaupalla roskaa liian tiukasti vastaan sanomatta.

Liittyy menneisyyteeni toisaalta sekin puoli, jossa oppilapset ovatkin niitä tehokkuusintoilijoita, joiden on tärkeämpi saada tehdyksi jotakin, siis mitä hyvänsä tahansa ikinä nyt, sen sijaan että joutoaikaa käyttäisi perustaidoksi katsottavan kymmensormijärjestelmän harjoitteluun ja yleiseen filosofiointiin.

Ehdin jo innostua kun sanoit että sinulla on meille tärkeä tehtävä, sanotaan ja palataan oman TÄ-avustajan luokse kysymään miten voisi kasata edustuskelpoisen portfolion keskeneräisistä kappaleista työnhakua varten.

Vaikka sekin kai olisi hyödyllistä ja minulla on siihenkin vinkkejä, mutta joudun arvailemaan koska minulta ei kysytty.

Ehkei ihmisistä ylipäätään ole hauskaa tehdä töitä ihmisten kanssa silloin jos jotakin pitäisi saada aikaiseksi. Se on sääli ja surku. Minä olen kiirehtinyt yhteistyömahdollisuuksien ohitse kuvitellunkin kiireen tähden ja tässä vuosia myöhemmin keskeneräisyyksien äärellä saatan mietiskellä että olisihan tätä yhdessä voinut sentään pidemmälle saada kuin mihin yksin jaksoin laisinkaan. Käykö TÄ-ihmisille milloinkaan samoin vai kulkevatko he jo sadannen valmistuneen projektin rajapyykillä? Jonakin päivänä käyn katsomassa mitä somessa puhutaan, jollei massapostitettu ei-ihmisagentin luomus sitä ennen postiini kilahda ja totuutta muistuttavaa tietoa luokseni tuo.