Pari päivää sitten kävin hakemassa pakettia ja minut pysäytti kohtelias junamatkustelijaseurueen oloinen parivaljakko, joka söi eväitään kauppakeskuskäytävän lattialla. Tilanne muistutti nuoruudestani, jota yhä elän. Kertomansa mukaan asuvat autossa ja viltti olisi pakkasilla kiva, mutten tähänkään tarkoitukseen jakanut omistani. Jokin päivä ratkaisen kerjäämisongelman, mutta se ei ollut silloin eikä se ole tänään.

Tapaus muistui mieleeni pakkasten hellittäessä sulaksi, vaikken taputellut itseäni selkään ajatellen ettei märkä viltti lämmittäisi enää, lukiessani Antti Hurskaisen esseekokoelmaa Välinpitämättömyys ja sen tekstiä Ajatus jättiläisen onnettomuudesta. Siitä löytyi kauppakeskus Jumbon toimitusjohtajan sitaatti vuoden 2005 Palkkatyöläinen-lehden ensinumerosta[1], jonka kaivamisen vaatima vaivannäkö kertoo kuinka internet happanee vuosikymmenissä siinä missä perusrehti yrittäjäkin, jos sellaisen jostakin ensinkään löytää seurantatutkimukseensa.

“Se ettei tänne pääse junalla eikä metrolla, on tavallaan plussaa - autolla tulevat ostavat enemmän, ja kun täällä ei ole läpikulkijoita eikä hengailijoita, järjestyshäiriöitä ei juurikaan esiinny”, sanoo tuolloin toimitusjohtaja Jukka Tuovinen sukupolven takaa.

Vähänpä on maailma muuttunut.

Tämän piirteen vuoksi joukkoliikennelinjauksia varmasti mietitään yhä ja hinnoittelua heti seuraavaksi. Joskus ideaalinuoruusaikoinani haaveilin ilmaisesta julkisesta liikenteestä, joka olisi saattanut saada jopa minut livahtamaan silloin tällöin päiväretkille pitäjiin tai edes naapurikaupunginosaan, mutta silloin en tällaista huolta ajatellutkaan. Onhan nimittäin siten että jos ilmaiseksi saisi lämpimässä huristella ja maisematerapiaa harrastaa olisi oikeille ihmisille vähemmän tilaa.

Bussivessojen puutteessa pysäkille jäätäisiin aina välillä tarpeiden teon ajaksi ja sitten hypättäisiin seuraavaan yhteyteen, joka veisi minne vain, kunhan tulee myös takaisin. Läpi yön huristelevat linjat leviäisivät tietouteen ja ilkeät päättäjät tekisivät ajoja perämetsiin ja siirtoajoja takaisin, jotta syrjäytymisuhkaiset voisivat vesilaitoskieppien ääriltä jälkiä pitkin sivistystä kohden kävellessään miettiä elämänvalintojaan ja olisiko näin jaksava ihminen kuitenkin kykenevä tekemään töitä.

Ilmainen joukkoliikenne tekisi näkyväksi yhteiskunnan tilanteen tarjoamatta siihen suoria ratkaisuja. Aiemmin olen visioinut sosiaalityöntekijää baareihin päiväseltään istuskelemaan ja rupattelemaan ja joukkoliikenneväline sopisi siihen myös erinomaisesti. Sinne voisi rippikopin kaltaisen yksityisen tilan verhota sitten siltä varalta että asiakas kiinnostuisi selvittämään tukijärjestelmän saloja matkaa taittaessaan.

Yksityisautoillessa parasta on katsella maisemia miettimättä pysähtymistä, eikä tätä iloa haluta antaa heille, jotka elävät miettimättä kuinka pysäyttävää toisille olisi verrata heille itselleen sallitun unelmointiajan määrään. Sen lisäksi ettei edes läkähdyttävän huojuviin linja-autoihin sopisi ruuhka-ajan ulkopuolellakaan kun siellä olisi aina jokin seurue nukkumassa ja ratkomassa elämänsä ongelmia ammattiavun kanssa. Aivan kuin kotiin palaisi, vaikka juuri sieltä halusin pois.

1: Palkkatyöläinen-lehti 1/2025: Jumbo pyörii ostopalvelujen varassa.