Kehuin aivan kirjoitusurani alkuaskelilla Liisa Keltikangas-Järvistä[1] ja kai hän on yhä ihminen. En lukenut itsekkyyskirjaansa mutta luin Uuden Jutun haastattelun[2], jossa toimittaja-Onninen avasi hahmoa ja ajatteluaan.

Jälleen heräsi ajatuksia niin että yöllinen kahvini tuli valmistettua pöydän kautta ja lopputulos jäi laihaksi. Tästäkin silti selvisin, joten jos kykeneväisyyttäni pitäisi mitata olisi arvosana välttelemättä erinomainen. Välttelijänäkin tyydyttävä.

Muinaisen ikälopun tapaan Liisa vertaa mennyttä ja nykyaikaa. Hän paheksuu minäkulttuuria ja kaikenlaista terapiapuhetta, jollaisessa vatvomisen sijaan voisi esimerkiksi kääriä hihat, oikaista puron kautta, keskittyä tekemään ja luottaa prosessiin. Syvempiä saloja utelevaa voi pyytää näyttämään tissit ja matka jatkuu.

Kirjallinen antini olisi ohkainen, jollen vatvoisi itsessäni ja pulmissani kuin parjattu nykynuori. Siksi havaintoni on syytä ottaa varauksella, eikä vain sen tähden että toinen meistä on väitellyt tohtori.

Minua nimittäin hämmästyttää se miten erilaisessa maailmassa ylipäätään elämme ja kuinka yksilöllä olisi tässä kohdin valtavasti vaikutusvaltaa. Minusta on loogista reagoida ovien sulkeutumiseen ja tähän vallitsevaan minäkeskeiskulttuuriin siten kuin heikot ihmiset tekevät eli kääntämällä katseen itseensä ja sen pohtimiseen missä toimii väärin ja voisi omia olosuhteitaan parantaa.

Hiukan toisin kuin Liisa ja arkinen kuplani kuvittelen nyttemmin vahvemmin välitöntä vaikuttavuutta seuraavan silti siitä että asioita lähtee ratkomaan oman kehon ulkopuolelle kurottamalla, aivan kuten ei metsäkään itsestään lakoa ja jos niin käykin on myrskytuhokorvaus alle elävänä tietoisesti teurastetun puun markkinahinnan ja hävitys siksi koskettava, vaikkei liikuttava.

Liisankin pitäisi kannustaa ihmisiä tekemään vallankumouksia. Jos gradua on vaikea saada aikaiseksi, viitaten aiempaan haastatteluunsa josta vuosi sitten intoilin, voisi pohtia sitä miksi sellaista edes täytyisi yksinään puurtaa, miksei meillä ole yhdessä tekemisen kulttuuria tähänkään asiaan. Joku harrastelija-akateemikko voisi tuon johdosta pohtia opettaako yksin pakertamisen salliva lopputyöllistys ylipäätään tekemään tiedettä, jos hetki kuvitellaan ettei heurekoita kajahtele anekdooteiksi jakaa, jollei joku kuulija näitä tapauksia dokumentoi ja mahdollisesti jo ennen h-hetkeä ole aivonystyröitä ruokkimassa.

Miksi arvosanat pitäisi antaa yksilölle eikä koko luokalle, jos arvosanoja ylipäätään tarvitaan. Ja kun arvostelu sitten kuitenkin on henkilökohtaista niin onko ihme että ihminen kuvittelee että hänellä on merkitystä ja hänen pitäisi jotenkin omaa toimintaansa mukauttamalla koettaa häneen kohdistuvaa arviointia parantaa. Kysymys ei ole edes retorinen koska asia on ilmiselvä.

Siksi harmittaa että syyllistämme itsekkääksi ihmistä, joka ottaa todesta pelin, johon hänet on tempaistu mukaan. Voi olla että ystävämme Liisa taistelee juuri näitä pahuuden piirteitä vastaan ja usuttaa yksinäisiä motokuskeja palaamaan takaisin jenginsä luo ja viimeistelemään temput talkoosti urakoiden, mutta tällaisena tuntina pelkään ettei näin ole. Korjaan sitten myöhemmin kun opin lisää.

Mutta ensin korjaan tämän palstan vaikka korvissa soisi hipin huuto, sillä niinkin oltaisiinkin ennenkin vanhaankin tehtykin, minkä sotimisilta ehdittiin.

1: Soma-alustani 17.4.2025: Minä minä minä.

2: Uusi juttu 3.3.2026: Olet oikeassa. Liisa Keltikangas-Järvinen kertoo sen, minkä tiesitkin: meistä on tullut itsekkäitä.