Hyviä asioita seuraa journalismista ja liike synnyttää liikettä. Nämä kaksi yhdistyivät elossani tällä kertaa seuraavasti.

Kohtasin jo jokin vuosi sitten lehtiartikkelin teatterilavoille ilmaantuneesta Jumppatytöt-esityksestä[1], jossa joukkuevoimistelukokemusta omaava konkarikolmikko palaa menneisyyden muistoihin. Asia jäi mieleen luultavasti suopean sanailun lisäksi siksi, etten asiasta juuri mitään tiedä. Tunnen varmuudella yhden voimistelutaustaisen ihmisen, mutta satunnaisten videoaltistusten lisäksi en ole altistunut asialle juuri lainkaan. Muistikuviini ei jäänyt lukemani lehden nimi, mutta onneksi tärkein tarttui eli kiinnostava tieto esityksen olemassa olosta.

Tuore sattumus oli vapaaehtoispuuhasteluni myötä saamani sivumennen suuremmalle joukolle tehty maininta siitä että tämä esitys on nyt kaupungissa rullaamassa, oli hyvä ja toistuu vielä seuraavanakin päivänä. Se seuraava päivä oli tänään ja siksi aamupalasta selvittyäni metsästin pääsylippua. Sain jonkin viimeisistä mutten aivan viimeistä, sillä vieressäni oli lopulta vielä yksi paikka.

Vapaa sija on tärkeä sivuseikka. Ehkä kenen tahansa kaverin kutsuminen olisi vielä ollut mahdollista, vaikken innostuksissani aikaiseksi saanut, enkä tilaisuuden pyhittämiseksi ensin halunnutkaan. Esityksen loputtua harmistukseksi jäi se ettei nähtyä käynyt pallottelu toisen tietämättömän kanssa, mutta toimikoon tämä teksti siltana siihen.

Esitys oli erinomainen ja voin suositella sitä lämpimästi kaikille. Eritoten jollei voimistelusta mitään tiedä tai jos kosketuspinta on etäisempi. Kuvittelen että etäisyyttä voisi jäädä, vaikka perheenjäsen lajille olisikin altistunut tai yhä altistuisi, jollei sitten kuulu mokkapaloja leipoviin kyytirinkiläisiin. Yleissivistykseltään vajavainen kaltaiseni saa parituntisen aikana tarpeeksi selitettyä sanastoa ja käytännön havainnollistuksia päästäkseen lajin perusteisiin kiinni, voidakseen myös sitoa havaintoja yleismaailmallisiin ilmiöihin.

Aivan kuten lajia tunteva koripalloilija voi selittää kisakatsomossa lajin viehätystä ummikolle ja saada siten yhden innostuneen fanin lisää, vaikka seuraavaan ottelukertaan kuluisikin vielä toinen vuosikymmen tai toista lisää. Tähän väliin terveisiä Iso-Pasille!

Jumppatytöt Katariina, Inkeri ja Ella tekevät kiitollisen pasimaista työtä ja heittäytyvät samalla näyttämään esityksen muodossa voimistelun saloja. On helppo tempautua mukaan hurmokseen kannattamaan ja ihastelemaan ihmiskehon kyvykkyyttä ja draaman kaarta samalla tapaa kuin kilpailuissa varmasti käy. Kansa hurraa mukana ja ratkaisevalla hetkellä myötäelää myös yllättävissä käänteissä skeä vaikenee yllättävän katkoksen sattuessa. Karismaattisesta onnistumisesta kertoo omaan pirtaani se kuinka samastuttaviksi ihmiskohtaloiden tarinat on saatu ja kuinka jatkuvasti alleviivailemattakin on helppo ymmärtää miten moni lapsi altistuu samoille asioille ja voi aivan mahdollisen harmittomiksikin tarkoitetuista kommenteista saada syvän viillon sydämeensä kannettavaksi heti ja laastaroitavaksi vuosikymmenten ajaksi.

Itse aihe on tärkeä monesta syystä.

Lajia tuntemattomana on pysähdyttävää havahtua siihen kuinka totisesti onkin niin että erilaiset esteettiset lajit toimivat yhteiskunnassamme omana varjoyhteisönään. Samalla tavalla kuin ikääntyvät kiekkolupaukset raahautuvat hissein ja autoin väestösuojiin lyömään ohi kiekosta kellon osuessa tarkalleen osoittamaan puolenyön lähestymistä, kulkevat myös kansakuntamme pienijalkaiset yksilöt äitioletettuineen kohti jumppasaleja toivottavasti varhaisempina aikoina mutta yhtä huomaamattomasti. Silti sitä tapahtuu monta kertaa viikossa, mahdollisesti jopa useammin kuin aktiivisehko harrastekiekkoilija saa pelivälinekosketusta yhden pelin aikana.

Jumppatyttöjen tarina ei ole aivan pienen vähemmistön elämästä kertova katselmus vaan luo kuvaa koko yhteiskunnastamme.

Katsoessani keskityin nauttimaan liikutuksen tuntemuksista ja kyynelten kostuttamista kasvoista tarinan lumotessa omaan tahtiinsa, mutta salista poistuessa ehätti mieli miettimään muutakin. Onhan totisesti omituista että kilpailutamme ja palkitsemme keskenkasvuisia siitä että he sietävät kipua ja oppivat kontrolloimaan itseään ja toisiaan muinkin tavoin. Näin sanallistettuna yhteiskunta, joka tuollaista sallisi tai jopa kannustaisi tekemään kuulostaisi omituiselta ja kierolta, mutta tällaista tämä joskus on ja minkäs teet, itse olemme tämän rakentaneet ja niin edelleen.

Joku saattaisi miettiä miten mielekästä on rakentaa niin vaativia ajanvietteitä niin monimutkaisine rituaaleineen, ettei vaihtoehtoina ole kuin kuulua joukkoon tai loikata siitä pois.

Tarinan edetessä tuodaan esiin ulossavutusmekanismeja, jotka muistuttavat lapsuusajan kiekkoharrastuksesta. Esityksen ansiosta aloin miettiä tuoreemmin silmin sitä mitä me varsinaisesti saavutammekaan sillä että jääkiekkoilijoilla, joukkuevoimistelijoilla tai kenellä hyvänsä on niin vaativat aikataulut että kanssaharrastajista tulee perheenjäseniä, jotka kuitenkin nykyaikaisen perheen tavoin voidaan myös käytännössä joukkiosta erottaa: mietin verrokkina muinaista itsenikin toteuttamaa parisuhdemallia, jossa on toisen kanssa kaikin tavoin yhdessä siinä jaetussa kuplassa kunnes lempi laantuu ja sitten ei enää ollakaan mitään, jonka myötä tutut valitsevat puoliaan ja siteitä katkotaan voimalla, vahingossakin tapahtuvassa yhdessä olemisesta tulee vaikeaksi latautunutta.

Jos koulujärjestelmä opettaa lukemaan kelloa ja olemaan vastuullinen tehdastyöläinen, kuten muistini unhoittama henkilö on muistettavasti tapaillut, onko nuorena harjoitettavan tavoitteellisellakin urheilulla ponteva piilotarkoitus? Sitoudu, sitoudu täydellisesti, anna kaikkesi ja revi rajoja saadaksesi itsestäsi irti vielä lisää ja jollet saakaan, mikäli rakkaus kuihtuu, vaatimukset ja annettava panostus eivät kohtaa, onkin aika sanoa ikiaikaisesti hyvästi ja pakata muistot matka-arkkuun tai hyllyn perälle, kipeinä vaalittaviksi asioiksi niinä myöhempinä aikoina kun olo on vahvempi tapahtunutta kohdata tai kyllin heikko itsesäälissä rypemisen houkuttaa. Kysymys on näennäinen koska tuolta minusta nyt tuntuu.

Yhtenä monista oivalluksista teatterista poistuessa tuli mieleeni joukkuevoimistelun olevan kuin niin moni muukin kilpalajimme eli tarpeettomasti nuoruutta juhlistava.

Minä katsoisin mielelläni vanhoja ihmisiä liukumassa jäällä ja kompastelemassa luistimiinsa, jännittäisin milloin joku on unohtanut teräsuojat paikalleen tai sitonut luistimet toisiinsa kiinni, enkä voi olla huvittuneisuudessani näkemästä tässä myös valtavaa viihdepotentiaalia rahavirtoineen. Jumppatyttöjen lopuksi encorena tarjoilema esitys oli koskettava, vaikuttava ja valtavaa iloa välittävä tempaus, jollaista kestin katsoa ajattelematta kotona, automatkalla, pukuhuoneessa ja katsomossa itkeviä pikkulapsia, joiden unelma olisi ollut päästä tekemään jotakin tuollaista perheenjäseniltä tuntuvien ystäviensä kanssa, jos vain taso riittäisi valmentajaäidin ja näiden joukkuekavereiden mielestä.

Keski-ikää lähestyessä ihmisellä voisi jo olla työkaluja ja elämänkokemusta, sekä tarpeeksi osaavat huoltajat havaitsemaan ja puuttumaan auktoriteettien ja vertaisten väkivaltaiseen tai vahingossakin vahingoittavaan käytökseen. Tietenkään todellisuudessa näin ei aina ole, mutta pieni pohdiskelija pääni sisällä jatkaa ajatuksesta: johtuuko se siitä, että pienestä pitäen juuri tuollainenkin käytös on normalisoitu ja uhri syyllistetty riittämättömäksi ja kohtelunsa ansaitsevaksi?

Ehkä me voisimme kasvaa ihmisinä jos antaisimme lastenkin kasvaa ihmisinä ennen kuin runnomme heitä kohti ennalta saneltuja unelmia samalla kipuun turruttaen.

Jumppatytöistä huokui surusta ammennettu ilo, kohdatun elämän valottamisesta huokuva varmuus, luottamus inhimillisyyden voimaan ja rakkaus tähän maailmaan. Siksikin se kannattaa katsoa, jotta oma usko moiseen vahvistuu, jollei jopa syty ensi kertaa. Tekijäkaartin parin vuoden tauko rakkaasta harrastuksestaan oli tämän teoksen synnyn mahdollistanut osuva onnenpotku, joka jätti minulle kuvan siitä että juuri tällaisten ihmisten tulisi valmentaa. Ei välttämättä joukkuevoimistelua erityisesti tai ollenkaan vaan meitä kanssaihmisiä, jotka lasten kokemuksinemme aikuisten vaatteissa vaellamme.

Älkää milloinkaan lopettako voimistelua, sanoisin vanhaa tuttavaani mukaellen. Tahtoisin myös täydentää että älkää välttämättä aloittako sitä myöskään kovin nuorena, varsinkin jos se ei tunnu leikiltä. Ehkä mitään leikiltä tuntuvaa ei kannata lopettaa, eikä mitään muuta kannattaisi oikeastaan tehdäkään. Se on hyvä päätösajatus, vaikkei yhtä napakka.

Vaikka kukapa meistä leikin lomassa kasvaneista mitään mittoja miettisi.

1: Jumppatytöt-esityksen mainostussivu jumppatytot.fi.