Antti Eskola on kirjoittanut paljon, mutta muistan lukeneeni häneltä vain Vanhuus-kirjan. Se kun tuoreimpana sattui arjessani sivuuntumaan. Teoksessaan hän mainitsee monta mielenkiintoiseksi katsottavaa asiaa, jos ajattelee kuten minä, mutta tartun tässä yhteen tokaisuistaan.

Kirjan loppukaarteen jäätyä taa kirjoittaja kertoo tehneensä parhaansa, jottei hänestä jäisi henkilkohtaisia muistijälkiä. Kyydin silppuriin tai syötäväksi saavat kirjeet, päiväkirjat, kalenterit ja mitä hyvänsä, sillä tuleva vainaja toivoo, ettei hänestä jäisi varmaankaan näiden julkaistujen kirjojen lisäksi muuta kuin muistikuvia aikanaan myötämeneviltä. Näin hän varmistaa oman katoavaisuutensa.

Tällaisena harrastelijatason tuotteliaana dokumentinsuoltajana pystyn muistoissani myhäilemään mukanaan, mutta toisaalta hämmästelen hiukan myös sitä pelkoa että joku tekisi hänenkään tiedoillaan juuri yhtään mitään. Ihmiset ovat vain vähissä määrin kiinnostuneita itsensä ulkopuolisista asioista, eikä edes kuuluisan kirjeenvaihdon toisen puolikkaan paljastuminen tässä taannoisessa Mika Toimi Waltarin tapauksessa saanut välittömästi aikaan kuin sen, että hänen kirjamyyntinsä varmasti hetkeksi pomppasi.

Ja hän on sentään kansallisaarre, eikä mikään tavan professori.

Luulen että kuuluisimmatkin meistä joutuvat tyytyvät keskinkertaisen kotvasen kuluttua kolistelevaan kadotukseen, joka vaimeasti paukkuen häviää horisonttiin jättäen meille rakkaat asiat levälleen niille sijoilleen.

Silti kirjoittaminen kannattaa ja dokumentointi, sillä aina joskus joku löytää jotakin, jonka ajattelemiselta hän sitten säästyykin. Ihmiskunta kuitenkin rakentuu vielä melko sähkövapaan tietoaitan elävänä arkistona, johon kuka tahansa tavan tomppelikin voi tuoda ripauksen kauneutta sillä kömpelöllä runollaan, jonka jo myöskin ajat sitten menehtyneelle ihmiselle koetti lähettää postilaitoksen hukata.

Niistä syntyy tarinoita, eikä niitä kaiketi voi olla liikaa.