Jokseenkin vaivalloisena voisi aloitteleva kirjoittaja pitää toteensaattamisena sen pyrkimyksen, että luomansa tarina kävisi jotenkin järkeen. Se on mystistä. Onhan maailma on täynnä tarinoita, jotka ovat käyneet toteen. Lisäksi uusia syntyy kaiken aikaa.

Hautuumaita kierrellessä ja sukukronikoita tapaillessa, miksei joskus eläviäkin haastellessa, saattaisi herkkäajatuksinen olio huomata, etteivät ihmisten elonkulut ole useinkaan erityisen järkeviä. Sama ihminen saattaa olla asunut monessa paikassa, siirtyä niiden välillä mielijohteen tai harhan viemänä, päätyä tekemään jotakin vaihtoehdon tarjouduttua tai koska muut vaihtoehdot olivat käyneet vähiin.

Vaikka puolet ihmiskunnasta olisivatkin keskinkertaista huonompia tarinankertojia, ainakin enimmäkseen mediaania huonompia, on jokainen elonsikermänsä silti tositarina. Käyvät sen palaset sitten jonkin kaanonin mukaisesti kauniisti järkeen jo ensisilmäyksellä tai eivät.

Siksi kaltaiseni aloittelija kannustaisi: jatka vain ja lopulta sinulla on hyvin looginen pino, tai kasa sirpaleita, joista nyt jokainen voi halutessaan kuvitella ja liimailla pinonkin. Sellaista on elämä.