Ennen vanhaan kyläpahasilla oli maine ja kunnia, jota puolustamalla tai ylläpitämällä saatiin oikeutettua väkivallanteot. Nykyään kylillä ei ole palveluita eikä henkeen ja vereen puolustajia, vaikka ensimmäisiä koetetaan kesäasukkaiden vetämiseksi lavastaa. Näin syrjemmässä, mutta vähänpä poikkeavat kaupunginosatkaan tästä, joitakin slummeiksi luotuja lukuun ottamatta.

Jos nyt pidettäisiin höperöiden hommana lähteä Vaasasta Seinäjoelle miehuuksia mittailemaan, tapahtuu siihen verrattavia temppuja silti aika-ajoin. Esimerkiksi huligaanilajit jalkapallo ja jääkiekko saavat ihmisiä yhä samanlaiseen hurmokseen kuin ala-asteen verkkarivertailuissa: miten voit tukea tuota brändiä, kun tämä toinen vetoaa minuun enemmän ja olen käyttänyt omaa tai toisten rahaa sen tukemiseen.

Leijonakoruin kaunistautuneet ja näennäisauktoriteettivakaviin viivasuihin pukeutuneet lipunkantajat voidaan myös aikanaan nähdä höperöinä aikansa kuvina, mutta tässä kohtaa me yhteiskuntana teemme brändinedistystyötä heidän puolestaan. Pitämällä Suomea ylivertaisena tai ylipäätään kiinnostavana kyhäelmänä rakennamme arvoa sille omaisuuserälle, jonka suojassa ja josta ammentaen he toimivat. Aivan kuin jokin kyläpahasen reuhkasakki, joiden melskatessa päätämme samalla järjestää heidän mailleen turistikierroksia, koska onhan siellä hieno tunnelma ja kauniita maisemia.

Odotan sitä päivää kun sosiaalipalveluiden sorsimat ihmiset kääriytyvät EU-lippuihin ja laulavat Oodia ilolle, vaatien kaikkia Euroopan ulkopuolisia ottamaan ritolat. Vastamielenosoittajat heiluttelisivat Afrikan unionin (AU) lippua muiden muassa ja nauraisivat näkemälleen. Se kertoisi kehityksestä suhteessa nykytilanteeseen, vaikka tuntuu tässä ajassa yhtä hurahtaneelta kuin kuolevien kylien keskinäinen kamppailu.