Tuli mieleeni sellainen määritelmä, jonka olen varmaankin keksinyt joltakin toiselta viekkaudella varastaen, että kenties ihmissuhteiden perustana toimii joukko samoiksi todettuja tarinoita. Tätä voi sitten laajentaa yhteiskuntatasollekin, kuten tällaisena nolla EU-lippua Eurooppapäivänä nähneenä ihmisenä uskallan julistaa.

Avaan tätä käsitettä hiukan siltä varalta etten ole aivan ymmmärrettävä.

On helppoa huomata, miten erimielisyys lyö kiilaa ihmisten väliin. Toisen ei tarvitse kuin sanoa ettei tänne mitään tähtilippuja kaivata ja heti olisi kaltaiseni suurvaltafani apeana. Täten pitäisi olla yhtäläisesti vaivatonta havaita, kuinka jeesmiesten samanmielisyysmyhäily voisi tuottaa ystävyyden pohjarakenteita.

Siksi tuo pieni täsmennys tarinoista, koska ei tietenkään riitä että asiat ovat jotenkin, vaan on myös tärkeää jakaa luomiskertomus: Tähän on tultu mutta miten. Tämä vaihe on myötämäkisillekin ihmiselle koetinkivenä, koska ihminen voi olla mitä hyvänsä mieltä erityisesti silloin, jollei ole miettinyt asiaa, eikä välttämättä edes osaa ajatella asiaa. Siksi huvittavasti voi käydä sitenkin, että tarinoimaan uskaltauduttuaan huomataankin, ettei erimielisyyttä oikeastaan ole pitkältä matkalta tarinaa, vain siinä loppukohtauksessa, jonka toinen onkin tulkinnut aivan toisin.

Siksi iloisesti voi ystävyyttä löytää pintapuolisen erimielisyydenkin takaa. Ja jos nyt idealisoinkin niin kenties taitavin tarinoin on mahdollista lyödä kipinää sinnekin, missä kosteanpimeän homeloukkoisen ilman vastaansanomaton löyhkä on lyödä vastaan.

Sehän meitä ainakin yhdistää, ettemme kumpikaan huviksemme harrasta hygieniaa.

Mitattavaksi asian tekee kertyneiden yhteisten tarinoiden määrä ja laatu. Mitä useammasta asiasta on syvällisestikin samaa mieltä, sitä todennäköisesti ystävämpi on. Kunnes toisin todetaan. Ja siksi edelleen suruaihe on, jollei tarinoita ota syntyäkseen, tai jos niiden louhiminen jopa tieten tahtoen estetään. Mitä kurjuutta!