Satunnaisen usein sanomalehdissä on tarinoita hiljaisuudessa haudatuista ihmisistä, joiden seremoniallista poismenoa on todistamassa vain viran puolesta välttämätön väkijoukko. Sitten ajatellaan heidän surkeuttaan ja elämänsä yksinäisiä vaiheita, jotka ainakin loppumetreille ovat saattaneet sellaiseen siunattuun tilaan, jossa kukaan ei tiedä, välitä tai kykene muistotilaisuuteen osallistumaan.

Yksinäisiä on onneksi montaa lajia.

Yhtenä sellaiset, jotka käyvät muistotilaisuuksissa yksin. On nimittäin niin, ettei hautajaisia tokikaan vietetä kuollutta kunnioittaaksemme, emmekä välttämättä edes hävinneen läheisiä lohduttaaksemme. Kuolevan äärellä pysähdytään kertoaksemme omille läheisillemme historiaksi jääneen kautta siitä henkilöstä, joka me itse olemme, ja niistä asioista, joita pidämme arvossa.

Voivat tästä kalvenneen lähiomaisetkin nauttia, mutta erityisesti viesti on suunnattu niille eläville, jotka eivät välttämättä ole tässä valossa kutsuttua surijaa ole ennen nähneet.

Näin katsoen hautajaiset ovat mahdollisuus nähdä eläviä hiukan riisutumpina koristeistaan, vaikkei näin välttämättä aina käykään. Tästä syystä hautajaiset soisivat myös olla aina niin suuret kuin mahdolliset, jotta paljastamistilaisuuksia kertyisi taajaan ja tapa voisi tarttua arkeenkin.

Todellinen surkeus on sittenkin siinä, että yksin kuopattava ei anna yhteisölleen mahdollisuutta tutustua toisiinsa paremmin. Kuten hautajaisjuhlansa kieltävä ihminen, jonka tahtoa kunnioittamalla läheisensä jäävät paitsi mahdollisuutta kertoa miksi hyvässä ja huonossa joku ihminen on elämässään käynyt tai viipynyt.

Olisin hetki sitten voinut ajatella olleeni onnekas, kun edellisistä hautajaisista lienee jo kaksikin vuosikymmentä, mutta en nyt enää tiedä. Mitä kaikkea olisinkaan voinut oppia etäisistäkin ihmisistä ja kenties päästä lähemmäksi niitä, jotka vielä samaa happea haukkoivat.