Partiolaiset marssivat ja minä liikutuin. Olen muutoinkin herkässä mielentilassa elämänlaadullisista syistä, mutta uskoakseni osaisin parhaimpana päivänäkin surra sitä seikkaa, että pikkulapset opetetaan kävelemään lipun perässä univormuissaan rummun tahtiin ja huutamaan käskystä iskulauseita. Näillä taidoilla ei ole mitään arvoa kenellekään, siinä missä pitävällä hirttosolmulla voi sentään auttaa läheisiä lähettämään avainämpäriä katutasolle.

Suomessa on joitakin ryhmittymiä, jotka saavat kävelyttää lapsia aurinkoisena päivänä ja hiukan rumempanakin ilman että vanhemmista tehdään ilmoituksia viranomaisille. Partio on tällainen, jotkin urheiluseurat ja vapaapalokunta tulevat mieleen. Ehkä muitakin on, mutta kokeilepa itse saada lapsia ulos joutumatta vanhempiensa puhuteltavaksi niin vaikeata on.

Pysyvätpähän poissa pahanteosta, voisi joku tirvaista, joten ehkä käytän samaa kun perustan anarkistilapsia kokoavaa yhdistystä.

Partio kuin muutkin järjestelmät tuottavat varmasti iloa ja hyötyä, mutta apeaksi mieleni tekee se, että ne pystyvät myös saamaan yhdenmukaista esittävän joukon esittämään jotakin tuollaista temppua. Tuosta voisi suoraan kävelyttää joukko-osaston sotavoimain kasarmille ja olisivat heti keskimääräistä alokasjoukkoa nohevamman näköisiä kulkureita. Se on minusta pelottavaa.

Ennemmin tuon ikäisille voisi antaa keppihevoset alle ja roskapussit käteen, koska meistä iäkkäämmistä ei ole leikkimään eikä siivoamaan jälkiämme.

Sen jälkeen voisi opettaa omilla aivoilla ajattelua. Ehkä sitä tehdäänkin. Kenties maailmaa muuttavat he, jotka tuolla potkivat kiviä epätahtisesti ja miettivät että isona teen jotakin joka muuttaa maailmaa, eikä vain säilytä sitä ennallaan. Silloin partio tekee hyvää kasvatustyötä, jota minäkin voin tukea.