Minusta on käsittämättömyyttä liippaavan omituista se, miten paljon ihmiset nojaavat kipua tunteviin eläimiin omassa selviytymistarinassaan. Ja kuinka tätä sitten jatketaan senkin jälkeen kun pahimman yli on hengissä päästy. Suomen kaltaisessa maassa voitaisiin hyvin syödä lanttua ja papuja, tai mitä soijaa ituhipit ikinä selviytyäkseen nakertavatkaan, eikä kukaan kuolisi nälkään tai puutostauteihin. Silti karjatalous on valtavan tärkeä huoltovarmuuskomponentti ja ylisukupolvisromanttinen elannon tuoja aivan kuten turpeenpoljenta tai turkkien repiminen kidutettujen yltä.

Kunnes eräänä päivänä se ei olekaan ja sitten näytellään porukalla sormea että olitpa tyhmä ja ilkeä.

Jokin kaunis päivä olisi hauskaa toteuttaa sellainen taideprojekti, jossa esimerkiksi pitkälle jalostetun koirarodun edustajia pakkaisi hetkeksikin tyhjennettyyn navettaan ja mallintaisi heille samanlaiset puitteet kuin jokin sonnilauma nyt elääkseen saa. Siellä voisi sitten kameran kanssa kiertää ylpeän emäntäparin perässä kun on aktivointipallo ja vettä saa juodakseen ja ulosteetkin siivotaan säännöllisesti ja suihkutellaan varpaiden suuntaan ettei taudit leviä. Kivasti voivat koiruliinit kommunikoida lajityypillisesti haukahdellen, vaikka välissä olisikin aina aita estämässä lähemmän tuttavuuden tekemisen.

Näillä kaikilla on myös nimi ja kyllä ne aina ilahtuu kun tuosta ovesta käyn peremmälle!

Tämän unelman tiellä ei ole tosiasiallisia esteitä, sillä uskoakseni risteytyspolkuja käyvät lemmikkiunelmoitsijat tekevät tuota arjen anarkistisista syistä eli herättääkseen ihmisissä hämmennystä sen suhteen, kuinka järkevää voi olla noin kärsivän ja kivuliaasti elävän eläimen säilöminen itselleen vieraaseen ympäristöön ja ehkäpä vielä raahata näyttelyihin edustamaan, silloin kun lääkärin kontrollikäynti ei estä muuta vapaa-ajanhuvia.

Me sivulliset olemme hitaita hoksaamaan, mutta niinhän taiteen kanssa aina on.