Kirjastolaitosta tuntematta ei voi olla mahdollista löytää etsimäänsä teosta, eikä välttämättä edes kirjastoa rakennuksena. Joissakin maissa ja kulttuureissa ne ovat suureellisia maamerkkejä, jotka kutsuvat kiertelemään, toisissa taas lakisääteisiä pakkoja, joiden seinistä käy säästäminen kuin kannen suunnittelusta kustannusyhtiöissä.

Olen valittanut järjestämisestä ennenkin, mutta havainnollistan sen huonoutta kirjastokierroksen kautta. Esimerkiksi muinoin mainitsemani Isäni, Rölli on luokiteltu lainaamanani niteenä 77.492 tarkoittaen sen olevan Yleisten kirjastojen luokitusjärjestelmän (YKL) mukaisesti joukkiossa Elokuvan ja televisio-ohjelmien historia, Suomi. Kirjassa sivutaan Rölliä, joka on suomalainen tv- ja elokuvaklassikko, mutta vielä enemmän kirja on minun makuuni kirjoittajansa Heta Tuppuraisen matka isäsuhteensa saloihin. Jos kirja olisi elämänkerroissa tai pärjäät kyllä yksin (engl. self help) -hyllyssä en hämmästelisi asiaa lain. Tuppuraisten sukukronikastakin käyvänä se voisi olla myös yksilöä laajempaa historiaa avartavassa osiossa.

Virpi Hämeen-Anttilan Paino: Miten pääsin sinuiksi kehoni kanssa on kustantamonsa vihjaavasti luokkaan 99.1 Elämäkerrat, muistelmat leimaama, mutta paikallista kirjastolaitostani ei puijata. Poikkeuksellisesti luin takakannen ja siteeraan sitä, sillä sen mukaan teos on “omakohtainen, avoin kuvaus elämän mittaisesta kamppailusta painon kanssa”. Löysin kirjan hyllystä 86.2 Suomen, suomalais-ugrilaisten ja uralilaisten kielten kirjallisuuden historia ja tutkimus, jolle voi olla vahvat perusteet leipätekstissä. On joka tapauksessa syytä miettiä mitä elämänsä varrella tekee, jottei historia olisikaan painolastina myöhäistuotantoa luokiteltaessa.

Sarjakuvista. Riika Ruottisen Porno sijainen on luokiteltu numeerisesti 85.32, joka tarkoittaa samaa kuin Suomenkieliset sarjakuvat. Kirja voisi olla elämänkerta, jollei muotonsa sattuisi olemaan sarjakuva. Samasta laarista löytyy myöskin erinomaisen silmiäavaava Aapo Kukon Karmea tarina: Kertomus Kongosta, joka voisi olla myös monessa muussa lokerossa.

Olen vain vähäisesti informaatiotutkimukseen perehtynyt ihminen, joka hämmästelee silti tämän luokittelun perusteita. Miksi tällaista tarvitsee ylipäätään olla olemassa, siis.

Näen ongelmaksi sen, että keskenään hyvin kiehtovalla tavalla samankaltaiset teokset voivat päätyä aivan eri puolille kirjastoa silloinkin kun tekijöiden mukaan aakkostaminen saattaisi tuoda ne toisiaan liki. Lisäksi ihminen saattaa jäädä jumiin johonkin tiettyyn, hyväksi havaittuun osastoon, kuten fiktioon tai jostakin syystä lähikirjastossani erikseen koottuihin ja vielä varoittavasti päätyyn lisätyillä d-kirjaimella korostettuihin dekkareihin. Että varmasti tietää mitä saa, eikä erehdy lukemaan korkeakirjallisuutta tai vastaisesti päin toisin.

Kirjasto voisi olla paikka, jossa on valtavasti tietoa ja kaikkialla tihkuva löytämisen riemu. Se ilo on tapettu pakottamalla opukset muotoon, josta poikkeaminen sallitaan vain henkilökunnan nostamien poikkeuskirjojen joukosta. Jottei vain milloinkaan kävisi niin, että joku ei joskus löytäisikään etsimäänsä, estetään tehokkaasti se, että joskus joku löytäisikin juuri sen mitä tietämättään tarvitsi.

Halutessasi tutustua Yleisten kirjastojen luokitusjärjestelmään, jollei se jo ulkoa taitu, löydät sen kotoa poistumatta esimerkiksi Suomalainen asiasanasto- ja ontologiapalvelusta Fintosta .