Mainitsin viimeksi ja toistan nyt puolenvälin ylitettyäni että Virpi Hämeen-Anttilan Paino on erinomainen kirja. Pidän siinä käytetystä kielestä ja yhdistelmästä omia havaintoja sekä niistä johdettuja laajempia linjoja. Erityisesti pidän siitä, kuinka sovitettavia hänen kuvaamansa ongelmat auktoriteettien toilailuista, laiminlyönneistä tai ajattelamattomuuksista ovat pienen ihmisen kasvutaipaleen varrella.

Oirehtia voi monella tapaa, mutta syyt ovat varmasti monille tunnistettavia.

Mielenkiintoisen ilmaisuvoiman lisäksi kirja on hyvin suositeltavaa luettavaa kaikille, jotka joskus ovat toisten ihmisten kanssa tekemissä. Kustantamon mainostekstien jälkeen tuosta voi jäädä toisenkinlainen kuva, että kiinnostavaa kenties jos olet ylipaino-ongelmien kanssa paininut koko elämäsi, mutta muille ei varmaankaan tule hyödyllistä tietoa, ja sehän vasta olisikin pötyisä ja kammoksuttava väärintulkinta.

Virpi tuo kirjassa esille muun muassa sellaista mielenkiintoista kulmaa tavastamme ajatella ruumista ja henkeä erilleen repiviksi. Esimerkiksi siis siinä tilanteessa, jossa ihminen on uupunut, voi hän riutuessaan tai lihoessaan liittyä vihaamaan sitä henkeään kannattelevaa kokonaisuutta, joka ihmisenkin keho on. Vaikka molemmat ovat samassa veneessä.

Lääketieteessä puhutaan hienosti ihmisestä psykofyysissosiaalisena kokonaisuutena, mutta kovin innokkaasti kiilaa lyödään silti kaikkiin väleihin, joihin sijaa suodaan. Ihmisessä on vikaa, vaikka yhteisönsä olisi mätä, tahdonvoimassa puutetta jos rasvaa kertyy mutta lihaksia ei, luontainen älykkyys ei riitä kun matemaattiset kaavat eivät tartu kerrasta kaaliin.

Ketä sellainenkin vastakkainasettelu sitten suosii, saatamme miettiä joskus hiljaisuuden meille suotuessa.

Siksi kirjasuositus, koska se antaa eväitä ajattelulle. Kiitos kirjoittajalle rohkeudestaan kertoa aivan tavallinen ja tietysti tavallaan karmean tylsä elämäntarinansa meille muille oivalluksia ammentaa.