Kirjoitin jo aiemmin siitä, kuinka tarve sulkeutua musiikin avulla ympäröivän maailman melskeiltä oli käynyt kohdallani harvinaisemmaksi. Harrastan yhä korvatulppia eristäytyäkseni sellaisilta ärsykkeiltä kuin lasten rääyntä ja kuolevan kuorsaus, mutta jokapäiväiseen äänivalliin en ole enää jaksanut ryhtyä.

Tämä yllätti itseni kesken matkanteon, sillä olin kuvitellut kuluttavani kosolti aikaa peittäen kiskojen kolinoita lempialbumeillani. Erityisesti kävellessäni halki kaupungin, jonka monotoninen liikennevirta melskemattoineen saisi varmasti väistyä inspiroivempien nuottien alle. Koska näin ei ole kuitenkaan parin viikon matkanteonkaan aikana ole tapahtunut alan epäillä pidempiaikaista muutosta.

Toisaalta tämä voi kertoa kuormitustilanteestani, mutta miksei myös jonkinlaisesta avautumisesta tämän todellisuuden luonteelle. Ehkä keventynyt kuormitustila on sikäli totta, ettei minun tarvitse jokaisena hetkenä päästä sanelemaan ympäristön minulle suomia ärsykkeitä.

Vaikkakin huomaan että raskaasti hengittävät ihmiset ja kaikuvassa tilassa kailottavat asiakaspalvelijat saavat hampaani silti puristumaan yhteen, joten suojautumiskeinoja on syytä olla yhäkin niihin hetkiin, jolloin niin pakeneminen osoittautuu mahdottomaksi kuin myös sietäminen sylettää.

Silti jonkin vuosikymmenen putkeen jatkunut Spotify-tilaukseni sai nyt mennä katkolle. Olen käyttänyt sitä kuunnellakseni putkeen tiettyjä samoja pitkäsoittoja sekä harjoitellessani kappaleiden kulkuja ja tutustuessani uuteen musiikkiin, mutta ehkä näin matkaa tehdessäni voin kokeilla tätäkin. Varsinkin kun maailmassa on vaihtoehtoja, joten ehkä tulen samalla katsastaneeksi niitä sitten kun korvamatotarve jälleen iskee.

Ehkä jotenkin elän senkin houkutuksen ylitse tilausta uusimatta, mistä sitä tietää. Nämä ovat outoja aikoja.