Joitakin asioita ei tule ajatelleeksi ennen kuin sitten joskus tuleekin. Juttelin satunnaiskohtaamani ihmisen kanssa aamupalapöydässä ja keskustelu loikki kodittomista sureviin ja siihen kuinka nykyäänkään miehet eivät saa julkisesti itkeä. Epäilin viisauttani että näin ei ehkä ole ollut aina, koska historian kuitenkin kirjoittaa joku ja meille valikoituu vain suopeita siivuja siitä. Koska ajatus ei saanut välitöntä tyrmäystä päätin käyttää tämänkin lomapäivän kirjastossa, mutta painottaa sisältöään kyyneljahtiin.

Se taustoituksesta. Mitä sitten voimme tästä oppia?

Muinaiset roomalaiset, väitetään eräässä lähteessä[1], suhtautuivat kyynelehtimiseen ainakin ymmärtämänämme muotoisena tekona suopean sallivasti. Johtavassa asemassa olleiden ihmisten toivottiin myös osoittavan tätä suurenmoista tunnetta. Vasta keisarikunnan kypsyessä alettiin vaalia ideaalia pidättyneisyydestä, johon kuului myös hampaisiin asti nauramisen välttely.

Näin tätä ainakin luen ja ilokseni tulkitsen.

Toisessa lähteessä vertailtiin miesten ja naisten kyynelehtimistä[2] ja korostettiin, että modernissa ajassa esitetään yhä ettei miesten kuuluisi julkisesti itkeä, vaikka sitten muistutettiin tuon sallittavuuden olevan paljon suurempaa kuin ihmiset kuvittelevat. Mieskin saa itkeä ja siitä voi olla jopa sosiaalista hyötyä, mutta tietämys tästä välittyy hitaasti. Sukupolvi kerrallaan, saattaisi joku kuvitella. Lisäksi lähteessä tehdään maininta siitä, että kansallisvaltioiden nousu asetti säilymisensä edellytykseksi suurten tunteiden hallitsemisen. Siis aivan kuten antiikissa saattoi tapahtua keisarien juntatessa valtaansa ja antamalla samalla kulttuurinsa voimalla barbaarileiman niille kansoille, jotka eivät tällaiseen kohtuuteen kykeneet.

Maailmasta löytyy myös ainakin yksi mielenkiintoinen ja minulle uusi kirja, joka kertoo keskiajan kyynelehtimisestä[3]. En ole vielä kovin kehittynyt enkä siksi voi siitä paljon sanoa, mutta johdanto-osuuden perusteella julkista suremista on uskontojenkin voimalla pidetty kannustettavana asiana muun muassa tämän tunteen näyttämiseen liittyvän vilpittömyyden vuoksi. Toisaalta jo ensimmäisessä varsinaisessa artikkelissa kerrotaan kuinka kristinuskon viisaat kielsivät ylenmääräisen suremismelskeen koska hiusten repiminen, rinnan takominen, käsivarsien paljastaminen miesten edessä ja varsin vimmainen kyynelehtiminen antaisivat kuvan siitä, ettei surija usko henkiinherätykseen ja jälleennäkemiseen. Pieni kyynelehtiminen sallitaan tämän tilapäisen menetyksen kohdatessa, sillä tunteettomuuskaan ei ole hyvästä.

Tästä kaikesta on ennenaikaista tehdä hienoja johtopäätöksiä, mutten voi olla miettimättä suuria kysymyksiä. Miksi kerjäläiset eivät itke? Ainakaan näin länsimaissa. Miksi johtajat eivät itke? Ainakaan näin länsimaissa. Miksi itkemistä ei tapahdu enempää? Romahtaisiko nykyinen järjestelmämme, mikäli tämäkin suuri tunne vapautettaisiin ihmisille tuntea.

Ja johtuuko kaikenlainen käytös- ja sopeutumishäiriöiden diagnosointi siitä että ihmisille kerrotaan toisaalta yksilönvapaudesta, mutta kuitenkaan yhteiskunta ei salli tuntea siinä määrin kuin keskivertoihminenkin tuntisi? Suomessa kuolee presidenttejä vielä kirjoitushetkellä niin harvoin, ettei heidän vuokseen vuodatetuista kyynelistä saa kaikkea tunne-energiaa koeteltua.

Pitäisi surra Gazan lapsia. Jollei se sitten ole jo liian tiukka tahti näin aloittelijalle. Ehkei olisi, mikäli yhteiskunta valmentaisi tällaiseen surutyöhön pienestä pitäen.

[1] Antiikin ajan itkennästä kertoo ainakin To Cry or Not to Cry: Public Emotions in Antiquity.

[2] Sukupuolieroista mitä itkemiseen tulee, ja koska en parempaa löydä on tässä suora latauslinkki artikkeliin Perception of Crying in Women and Men.

[3] Keskiajallakin surtiin ja siitä kertoo johdannon perusteella mainio Crying in the Middle Ages: Tears of History, johon saatan palata tulevaisuudessa mikäli on sen arvoinen.