Kaikin tavoin hyvänä ihmisenä pitämäni Kate Beaton on esimerkki sellaisesta toimijasta, joka elää elämäänsä silloinkin kun itse vain jumittaa. Aina silloin tällöin kirjaostoksilla katselen valikoimia nimi edellä ja tälläkin kertaa löytyi pysähtyneisyydessä olemiseni palkitseva, onnekas sattuma.

Kate on ollut pitämässä puhetta ja se on koottu kansiin. Tiedämme ristityksi Bodies of Art, Bodies of Labour ja äärelleen hiljennymme. Teoksessa käydään läpi hänen havaintojaan siitä, kuinka hankalaa on ponnistaa alemmista ei-luokista tekemään taidetta, joka hänen kuin pöyhäisemiensä lähteidenkin valossa on hyvin kyllä-luokkaisten ihmisten pelikenttä.

On vaikea olla nälkää näkevä taiteilija, jos oikeasti näkee nälkee, kuten kirjassa sanotaan.

Laajemmin piirretään kuvaa siitä, minkälaisia seurauksia tästä on. Miten alempia luokkia katsottaessa, miksei vertaistenkin silmin, siihen käytetään ylemmiltä opittuja työkaluja, joista muodostuu tietynlainen eriyttävä katse. Yhtäkisti hahmot ja tapahtumat ovatkin myyttisempiä, etäisempiä ja usein myös rosoisen likaisia. Missä on ilo ja kauneus monimutkaisempina kuvioina, joihin ylletään missä vain ihmiset hetkenkin ovat olleet?

Vertaiskuvauksissa näitä saattaa olla enemmän, mutta ilmaisun maneerit ovat silti ulkoa opittuja.

Tämä rytmittää ihmisten käsitystä itsestään, kuten puheessa kerrotaan. Siinä missä jotakin syrjäseutua kuvaavat kirjat ovat jo kiertäneet ylhäistön kirja-arvostelupinoista divareihin, kohteet saattavat hyllyttää ja kerrata näitä yhä. Kerrankin joku kuvaa meitä! Vaikka sitten toinen silmä suljettuna ja molemmat harallaan kohti isompia kyliä. Sitä ei silti välttämättä lukiessa ymmärrä, joka johtaa ongelmiin, sillä jollei vertaisten joukosta löydy vaikkapa niitä nälkää näkeviä taiteilijoita, jotka eivät oikeasti näe nälkää paitsi omasta tahdostaan, on vaikeampaa sovittua sellaiseksi itsekään. Nähdään tehtaalla! Niinhän meidän kylällä on tapana elanto hankkia, yksinkertaisia kun olemme.

Minulle hyväosaisena on ilahduttavaa päästä toisen ihmisen pään sisälle. Eikä hyväosaisuuteni vaatinut muinoin muuta kuin eristäytymistä silloin kun internet vielä toimi aarrearkkuna, sillä sen ansiosta meillä on tämä yksipuolinen tunnettuussuhteemme, jonka katoamista tuo toinen taiteilija puheessaan voivottelee. Tai ei niinkään sen erityisesti vaan yleisesti ottaen ettei tällaisia kohtaamisia enää tapahdu.

Katen pelastuksena oli verkon löytöretkeilijöiden tuoman tukiverkoston lisäksi suvun tarinankertojamaine, joka kannusti häntä kaivamaan säikeitä sisuksistaan sinnikkäästi silloinkin kun vitsit eivät olleet erityisen hyviä. Tiedän koska olin siellä. Mutta mitä jos suvulla ei ole annettavaa tai ei sovi siihen itsensä ilmaisemisen muottiin, jota toivottaisiin?

Voi kun ihminen voisi olla mitä vain. Kuten kissa.