En ole ollut kovinkaan vanha oppiessani tietämään Pentti Linkolan hulluksi. Vaikka en muista törmänneeni hänen teksteihinsä, mutta jo pelko häneen itseensä törmäämisestä olisi tullut yöuniini, jollen olisi siirtänyt niitä päiväsälle. Se on sentään jonkinlainen maine.

Vaikka myönnettävä on, etten kaupunkilaisjuurisena ja perintömetsättömänä ollut edes erityisen kiinnostava ihminen kuulemaan tästä höpöttelijästä. Jostakin tämä valemuisto on silti syntynyt.

Vaadittiin Antti Nylénin esseekokoelma ennen kuin muistin miehen olemassa olemisen ja myös sen katoamisen. Lisäksi löysin muinaisen mielitiettynsä tuoreehkon kirjan, joka oli jätepuupinohintaan tarjolla itseään kunnioittavassa kirjakaupassa. Onneksi ketju kesti kuin evoluutionkin minun tapauksessani, sillä päädyin näin metsästämään myös Pentti-vainaan sanomisia.

Lenkin aiemmista osista sitten joskus toiste, sillä nyt haluan keskittyä muuhun.

Minua hämmästyttää ensinnäkin se, että puoli vuosisataa sitten äänensä on saanut kuuluviin sellainen änkyrä, joka tahallisesti ärsyttää ja provosoi. Minä teen joskus samaa enkä yllä kuin muutamiin tykkäyksiin. Kustantaja ei lähesty ja pyydä laittamaan tekstejäni kansiin koko maailman tietää.

Tietäjät tietävät että Pentti oli aktiivinen mies muuallakin kuin metsässä, joten varmasti hänellä oli ystäväpiirissä vaikutusvaltaisia toimijoita eikä vain varjostusvaltaisia tuomiloita. Asiaa on saattanut auttaa, mutta tämä on sivistynyttä arvailua, hänen isänsä muinainen asema Helsingin yliopiston rehtorina. Silloinkin rehtoriksi saattoi päästä kuka hyvänsä, varmasti, mutta ainakin arvostus oli toista kuin nykyään.

Onhan komeampaa samoilla petäjämaita kuolleen rehtorin elävän pojan kanssa kuin jos hän olisi vaikkapa tavan Taneli takametsistä ja katselisi kaikkea sillä ihmettelemättömyydelle, jolla luonnosta elantonsa ja sadannessa polvessa saava ihmisen saa. Kekkonen hiihti ja Linkola kalasti, mutta ehkä tämä tausta auttoi jälkimmäistä saamaan äänensä kuuluviin hiukan helpommin.

Ei siis riitä että kahlitsee itsensä työkoneeseen, välttämättä, mutta se taas voi johtua siitä etten seuraa nykyuutisia ja tiedä kuka kulloinkin on lyönyt itsensä mielipidevaikuttajaksi mitenkin. Jäin vain pohdiskelemaan tätä puolta, sillä Pentistä on puhuttu aikansa ensimmäisenä luonnonsuojelun tärkeyden esiintuojana ja mitä hyvänsä, mutta moniko kaappiesseisti ja sala-ajattelija on jäänyt vaille puheenvuoroa kun sivistyssukujen on pitänyt saada sanoa asiansa ensin?

Toisekseen, jostakin hullun leima on lyöty. Minusta Pentin 60-luvulta peräisin olevat kirjoitukset ovat olleet hyvää kieltä ja perusteltua pohdintaa, jota mieluusti lukee. Hurahtaminen tapahtuu varmasti myöhemmin, kuten kaikille meistä, mutta tästä seuraa kiehtova ajatus.

Tapahtuuko hulluuntuminen kun kovasti tahtoo, muttei saa tahtoaan läpi. Kun annetaan ymmärtää että vaikutusvaltaa on, mutta samalla lyödään ovea kiinni. Ja onko se toisaalta katsoen pelastusväline sille, ettei kaltaiseni herkkämielinen nuori lähtisi suotta tämän vuoksi opettelemaan paikalliskirjaston toimintamalleja, koska noloahan se olisi lukea hullun ajatuksia.

Koska elämäni on apeaa ja viihdyn nyt hiljentyneen nuoren Pentin seurassa välttävästi, taivun ajattelemaan että hulluus se vasta olisikin hyvä leima ihmisen saada. Jos tätä vielä ääneen julistettaisiin tietäisi oitis ketä kohti vaappua kysymysmerkkien kanssa. Vaikka sydämeltään sivistyneet tietävät hulluja olevan kaikkialla ympärillämme, että ihmisen täytyy olla jonkin tason edustaja, jotta hänet voidaan julkisesti tylyttää. Kaikesta tästä seuraa se, että hullujen pitäisi olla avoimemmin itsejään, koska elämä, jossa tyydymme löytämään heidät, jotka ovat päässeet julkaisuporteista hyväosaisten pariin ja vasta sitten tulleet leimatuiksi ehtivät heikkoina kuolla ennen kuin nykynuoriso heidät voikaan löytää.

Pentti laulaisi mukanani tätä virttä: Meillä ei ole aikaa tuhlattavaksi. Mitä tulee hullutteluun ja kaltaistemme löytämiseen. Vaikkei maailma sillä muuttuisikaan voisi jotakin tärkempää tapahtua.

Meidän käsityksemme maailmasta parantuisi valtavasti.