Lapsena uskoon keinahtanut Anne Lamott on kirjoittanut rukoilemisesta ja se sai ajatukseni viriämään. Kuten kirjoja lukiessa käy, sanoi muuan ihminen, jonka nimeä en juuri muista. Hän argumentoi joka tapauksessa niin ettei ihmiseen käy vaikuttaminen kirjoittamallakaan, koska jokainen tulkitsee tekstin kuten elämänkokemuksensa ja vallitseva tilanteensa sallii. Lukeminen on kuin ajanviete, joka pitää aivot käynnissä. Vertautuu siten syömiseen.

En minäkään uutta oppinut siis, enkä usko Anneen tippaakaan, mutta jaan sen minkä jo pohdiskelematta tiesin ja nyt sain pintaan narrattua.

Rukoileminen on itsensä auttamista lähipiiriä tukevalla tavalla.

Tämä juontuu samoista peruspohdinnoista, joita itsensäauttamisala on sukkelasti suoltanut. Onhan helpompi auttaa itseään, jos saa sanotuksi ja ehkä sen perään ajatelluksi sen mikä vaivaa ja kenties laukattua myös ratkaisun suuntaan. Rukoillessahan voi pyytää apua syöpäpotilaalle, eikä välttämättä jaksa nähdä hoitojen kuvailemisen vaivaa, mutta samalla saattaa tulla sanoneeksi että saisivatpa he syödäkseen nyt kun leivänkantaja on kemoterapiassa, eikä siitä ole pitkä matka siihen että jumalaisen johdatuksen kautta keksii koota leipäkoria kotiinsa kannettavaksi.

Mutta rukoilematta voi idea jäädä syntymättä ja voima sen toteuttamiseen vajaaksi. Leipää ovelle kanniskelevat ihmiset ovat epäilyttäviä aivan nuoresta pitäen, vaikka heillä olisikin partiolaisten pakettifirmaväriset vaatteet yllään. Josta heidät erottaa vapaaehtoisiksi eikä minimipalkkatyöhön pakotetuiksi riistetyiksi sillä, ettei tuo yritys koskaan käy ovella vaan tyytyy pyörähtämään paikkakunnan rajan tietämällä, jotta saa toimitusyritysviestiinsä uskottavan näköisen leiman.

Ympärillään olevia rukoilija auttaa silläkin, että syvimpiin tuntoihin silloin tällöin kytkeytyvä ihminen juttelee näissä meidän pahviseinätaloissamme asiansa ääneen. Toisissa kulttuureissa ja uskonnoissa ei, jolloin hiljaiset muminarukoukset tai synnintunnustukset tapahtuvat yksityisemmin, jolloin niistä saattaa vain papinkaapuinen päästä vihille. Mikä voikin kyläyhteisössä riittää siihen, että asioita alkaa tapahtumaan rukoilijan hyväksi katsomalla tavalla.

Silti on niin, ettei tässä kaoottisessa maailmassa mikään mene parhain päin luonnonlakien tähden. Joskus vain asioita tapahtuu ja silloin tällöin hyvienkin asioiden takana on tiedostava ihminen. Ihmeet jätän omaan lukuunsa, koska niitä tapahtuu niin määrissä, etten suhtaudu niihin ällistyttävinä poikkeuksina.

Juttelen usein itsekseni ja vasta nyt ajattelen sen voivan olla jonkinlaisen rukoilun muoto. Miten hienoa. Vain hetki sitten manasin kuinka pitäisi siivota hiekkalaatikko erään kissaherran ja pian markkinoiden näkymätön käsi ohjasikin minua asialle matonpesukulutehokkuusprinsiipein. Mutta itsestään tämä ei tapahtunut, sillä ensin piti ääneen ajattelemani tämä tarve, jotta puoliminuuttinen myöhemmin kenkämeriharharetkiltäni havahduin siihen mitä tekemän piti.

Kenties tämä toimii isommissakin asioissa, sanotaan vaikka suhteessa muihin yhä eläväisiin.