Oli kultainen 60-luku, jonka palamista joudumme odottamaan vielä sukupolven tai toisen verran. Sieltä se silti hiipii kuin varpunen jouluaamuna, jottei kukaan kajauttaisi hiljaisuuden halkaisevaa korvamatoa ja pelästyttäisi aitoja tapauksia. Tuolloin ystävämme Pentti suomi tuoreita korkeakoulutettuja siitä sävystä, jolla he ripittävät kansakunnan metsiin jäävää osaa[1]. Valtiotieteen tohtorit hänen mukaansa käyttivät voimapaatosta saadakseen ihmiset ymmärtämään tämän kaupungistumisen vääjäämättömyyden. Kirjoittaja puolestaan toppuutteli että näinköhän mikään tapahtuu niin vikkelästi, jos meitä tolkullisia on silti määrissä tänne jäämään, vaikka heikoimmat sortuisivatkin mainospuheisiin.

Parasta mahdollista vauhtia edeten etenemme tähän päivään, jolloin luin toisen, yhä elävän nimihahmon kirjoitelmaa maailman tilanteesta. Janan Ganesh otti kantaa koulutuksen valtavirtaistumisen haittapuoliin[2], eikä hänen toisesta kulttuurista kertova kuvauksensa poikennut juuri Pentin puheista. Hän nimittäin argumentoi sen puolesta, että lisääntyvä mutta ei kansakunnan enemmistöä kattava korkeakoulutus on johtanut joukkion hajaantumiseen. Siinä missä puoli vuosisataa sitten valtiotieteen tohtoreita oli vain kourallinen, ehkä heidät osasi nimetäkin, on heistä joku yhä varmasti keskuudessamme ja uusia on tullut lisää joka vuosi. Kun jokainen heistä lusikoi paremman maailman puolesta on ääniala suurempi kuin Pentin nuoruudessa, eikä heitä välttämättä pääse pakoon erämökissäkään, onhan retkeily ja vaeltaminen korkeamman sosioekonomisen aseman omaavien moderni muotivillitys.

Rauhoitu siinä kahvin ääressä kun kaupungistuminen tuppaa puheeksi. Ai olet lukenut asiasta koska opiskelit alaa, miten mukava kuulla. Siinä sakeudessa tähdetkin vilkkuvat pian sammuen.

Tämä esimerkki oli keksitty, toisin kuin tapanani on.

Janan veti yhtäläisyyksiä länsimaissa lisääntyneeseen koulutukseen ja siihen kuuluvaan erityisluokkaisuuteen. Tarkoitan sitä tietoa, joka jo jossakin niinkin erikoisessa paikassa kuin maalaispitäjän lukiossa voidaan nuorten tiedoksi tuoda, että ei tänne jokainen pääse ja nyt olettekin valinneet viisaasti. Jossakin maanlaajuisesti korkearimaisemmassa oppilaitoksessa varmasti vielä enemmän, vaikka eihän sitä tarvitse ääneen sanoa kun lehdet kirjoittavat aiheesta uutisvirtaa ylläpitääkseen.

Mikä on hyvin ihmeellistä ottaen huomioon että tuo on teini-ikäisten päiväkoti, jonka pääasiallinen tarkoitus on pitää heidät irti elämästä. Mutta se siitä tällä erää.

Yhteenvedän ongelmaksi sen, että kouluun päässyt tai niitä jopa jo käynyt ihminen voi kuvitella olevansa erityinen. Sitten saakin oikeuden kirjoittaa mielipidekirjoituksia ja käydä alumnina kertomassa nuoremmilleen että näin tämä maailma toimii. Nyt kun jokin puolet suomalaisistakin on kouluja käynyt on heistä osalle varmasti paljastunut se, ettei koulu itsessään tee mitään, mutta toiset ovat varmasti yhä niissä kuplissaan, joissa lähiverkostot koostuvat näistä laitoskumppaneista. Syntyy kaikukammioita ja eripuraa.

Kun aivoiltaan keskenkasvuinen lakkipää palaa kotiin kertomaan että lihansyönti on murha ja hänelle vastataan että entäs kun Hitler oli kasvissyöjä niin syntyvien konfliktien myötä ratkaisematta jää perustavanlaatuinen kysymys siitä keitä me olemme ja miksi me teemme mitä me teemme ja voisiko sille tehdä jotakin.

Siksipä kuvittelen että hedelmällisempää olisi päästä jollakin uteliaisuudella lähestymään näitä omituisesti eläviä ihmisiä, ovat he sitten rakkaita ja läheisiä tai eivät, kuten yleensä vain toisen valita voi. Saarnausvaiheen voisi iskeä silmään sitten kun kaulassa on liperi ja käsissä virka, jonka seurakunta keskuudessaan järkevältä vaikuttaneelle on myöntänyt.

En minäkään joka päivä rakentele siltoja, mutta silloin tällöin näyttää siltä että toiset elävät vain tuhotakseen niitä. Sellaista temppua suunnitteli muuten Penttikin, jos aikalaismuistoihin on luottaminen. Hyvä osoitus siitä, kuinka teoria ja käytäntö kuuluvat yhteen kuin sanat ja välisensä tyhjä tila.

Päätän vanhan kansan viisauteen: Ymmärryksen siltaa on käytävä molempiin suuntiin.

[1] Pentti Linkolan essee Maaltamuutto ja maallepako löytyy ainakin kirjastaan Unelmat paremmasta maailmasta, alkuperäisjulkaisu 1971.

[2] Janan Ganesh kirjoitti 20.9.2025 Financial Timesissa julkaistun mielipiteensä otsikolla A lot of learning is a dangerous thing eli suuri määrä oppia on vaaraksi, kuten vapaasti kääntäisin.