Harvassa asiassa olen ainutlaatuinen, joten tuskin siinäkään, että menneenä syksynä otin paljon valokuvia vastoinkäymisistäni. Samalla kun selätin kroonisia heikkousjaksoja, jotka saattoivat johtua psykososiaalisfyysisistä vaivoista, kävi myös huoltovastuullinen kissa läpi elämänsä kenties hankalinta jaksoa. Niinpä minä voivottelin sängyn pohjalla ja Samperi huokaili viereisten huoneiden lattioilla, kunnes sijalleen ilmestyi oksennus. Hyvällä tuurilla ehdin papereiden kanssa hätiin jo ennen, mutta joskus uni vei voiton ja havahduin todellisuuteen liian myöhään.

Joka tapauksessa mietin järjissäni sitä, että tämäkin kurjuus saattaa joskus unohtua. Siksi (tai ehkä suunnistaakseni taskulampputoimintonsa avulla ääntä kohden paikoin pimeässä asunnossa sekunteja tuhlaamatta) käsilläni oli usein kuvaamiskykyinen puhelin, jolla tapahtuneen saattoi taltioida. Monesko kerta tänään ja miltä koostumus näyttää, jos onkin kuolan seassa ruokaa tai viherkasveja.

Tämä, jotta voisin kuukausia myöhemmin, kuvitellussa terveemmässä ajassa, katsella mistä kaikesta selvittiin. Ja hyväksyä että olihan se raskas pariviikkoinen tai -kuukautinen, ei ihme että väsytti.

Mielenkiintoista on siis ajatus siitä, että ehkä ihmiset tekevät tätä muulloinkin. Minulla ei ole pikkulapsia, mutta kai niiden pukluja voisi kuvata säälinsekaisin paniikkituntemuksin samoin kuin kissankin. Varsinkin jos huonoilta unilta on herännyt tuon nimenomaisen asian tähden.

Muista holhottavista puhumattakaan, vaikka nyt mainitsenkin nimeltä vain aikuisen kissan ja vihjeellisen anonyymisti pikkulapset.

Miten näitä sattumuksia ei ole vaikka näin hienostuneen kuivuneina jälkikuvina kaiken maailman mediat täynnä? Sitä nyt ihmettelen.